Hello world!

Katselin tuossa leffan Äärimmäisen lujaa ja Uskomattoman läheltä.
Onko moni nähnyt sen? 
Se pistää kyllä miettimään elämän asioita.
Siitä mulla itsellä alkoikin asiat pyörimään päässä ja tarve alkaa taas kirjoittamaan pitkästä aikaa.
Blogia en ole koskaan kirjoittanut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Kokeillaan kuinka tämä toimii...
Kommentteja saa heittää tulemaan, mutta sensuuri saattaa iskeä joskus. Hah!

 

Mietitte varmaan kuka olen? 
Minähän kerron..

90-luvun alussa synnyin uusioperheeseen. Minulla on 3 velipuolta. Isoveljiä. Vanhempani ovat edelleen tänäpäivänäkin yhdessä. Pienenä nuorimmat isoveljeni huolehtivat minusta. Äiti sairasti, isä oli töissä.
Sain kuitenkin nauttia lapsuudestani, ja olla lapsi, vaikka olinkin hyvin omatoiminen ja opin lukemaan kolme vuotiaana. Ei, en ole mikään nero, tai en ollut koulussakaan mikään 'hikari'. 
Peruskoulu meni sutjakkaasti, lukio takkuili jonkin verran, mutta yo-pipon sain 3,5v ponnistelujen jälkeen.
En koskaan ollut koulussa suosittu, mutta en myöskään kiusattu, kunnes lukiossa toisen vuoden jälkeen kesälomalla se yllättäen alkoi. Uhkailuja, haukkumista, nälvimistä tekstiviestitse sekä puheluita. Kestin sitä jonkin aikaa, kunnes yhtenä iltana serkkuni (tuolloin 6kk ikäinen) kummisetä kuuli asiasta. Hän ei edes tuntenut minua, mutta halusi puolustaa minua. Se loppui, ainakin hetkeksi. Meni pari viikkoa, kunnes se alkoi taas. Veljeni kuuli asiasta ja suuttui..
Jutteli puhelimessa uhkailijoiden kanssa, kunnes se taas loppui.. 
Koulun alku lähestyi. Ei tullut enää niitä kamalia viestejä, ei puheluita. Koulussa kukaan heistä ei puhunut minulle mitään. Ala-aste aikaiset kaverini olivat kuulleet jostain ko.asiasta ja tulivat kysymään minulta mistä on kyse. Kerroin pikaisesti suunnilleen mitä oli tapahtunut. 
Parin tunnin päästä kuulin, että nämä vanhat kaverini, joiden kanssa en ollut juurikaan enää tekemisissä, olivat puolustaneet minua. Se kiusaaminen loppui siihen. Kiitos heille! 
Tosin, en sen jälkeen ole muutenkaan puhunut näiden kiusaajieni kanssa. Noh, se siitä sitten.

Kolmas vuosi alkoi olemaan finaalissa pikkuhiljaa, mutta yksi asia oli kokoajan mielessäni.
Miltä sinusta tuntuisi, jos herät yhtenä aamuna oudosta asunnosta. Vieressäsi on mies jota et tunne. Et tiedä mitä on tapahtunut, mutta päälläsi on vain toppi ja rintsikat? Niin.. lähdit viettämään synttäreitäsi ystäväsi kanssa, mutta oli pakko lähteä bändin keikkapaikasta ulos astmakohtauksen takia. Olit juonut vain 2 kaljaa, eli selvinpäin ja yhtäkkiä kun heräät monta tuntia myöhemmin, et tiedä mitä on tapahtunut. Voit vain arvailla..

Lukio loppui ja pääsin ammattikorkeakouluun. Olin siellä noin vuoden. Ei ollut mun juttuni. Lopetin ja sain heti töitä. Siinä tulikin sitten myös ero poikaystävästäni samoihin aikoihin. Piti etsiä uusi kämppä. 2,5kk olin ollut töissä ja sain kämpän. Työt jatkuivat ja elämä oli sekavaa. Liikaa ihmisiä, joiden kanssa en olisi halunnut olla tekemisissä. Välillä sain turpaani, välillä istuin poliisikuulusteluissa, todistajana kylläkin. Pelkäsin välillä paljonkin, että sanonko vahingossa, tietämättäni jotain, mikä koituisi ongelmaksi itselleni. Ei viranomaisten puolesta, vaan 'kavereiden'. Tätä elämää en halunnut. Piti elää pelossa. 

Kesä tuli, olin palannut yhteen entisen poikaystäväni kanssa, joka oli nyt ulkomailla vaihdossa. Työt loppuivat ja tilillä oli rahaa matkaa varten. Kädessä on lentolippu, kello on 5.30 aamulla ja lentokentän portti nenän edessä. Tästä se alkaa. Matka tuntemattomaan ja paluusta ei ollut tietoa.

Lensin ensin Tanskaan josta jatkoin Saksaan. Vietin Saksassa 3 viikkoa, paluusta ei ollut tietoa ennenkuin lentolippu suomeen oli ostettu muutama päivä ennen paluuta. Se oli mahtava reissu, uusia tuttavia ympäri mailman. Miss u all<3

Matka oli ohi. Viikko vielä lomaa ja paluu töihin. Kaipasin poikaystävääni, joka tulisi vasta kesän puolenvälin jälkeen takaisin Suomeen. Yhtenä päivänä sain puhelun. Pääsin opiskelemaan ammattin, johon tahdoin kovasti päästä. Se oli toisen asteen koulutus joka kestäisi kolme vuotta. Olin onneni kukkuloilla.

Syksy tuli, koulu alkoi. Erosin poikaystävästäni - loppulisesti. Tänäpäivänä kuitenkin olemme hyviä ystäviä.

Taas eksyin väärään porukkaan. Väärien ihmisten keskelle. Elämäni alamäki alkoi. Aloin seurustelemaan. Ikäeroa oli aika paljon, mutta ikähän on vain numeroita. Menetin lapsen..se meni kesken.. Elämäni oli yhtä taistelemista ja selviytymistä. Koulussa kävin kuitenkin ja sain kursseja jollain ihmeen kaupalla suoritettua. Mies lähti pois, lepäämään joksikin aikaa. Minulla oli hyvä syy sanoa hänelle heippa. En halunnut elää valheen keskellä. Valhetta valheen perään. Uhkailuja, kiristystä, kostoa. Sitä se kaikki oli. Kevät lukukausi alkoi. Elämä alkoi vihdoin hymyilemään. Koulu sujui paremmin, olin positiivisempi, elämän halu oli palannut. Arvet kuitenkin aina muistuttivat minua aiemmasta, pahasta, mutta menneisyys jättää arvet. Niillä on jokaisella oma tarinansa.

Tuli kesä. Olin kahdessa eri työpaikassa. Parin tunnin ajomatkan päähän lähdin nettitutun ja hänen parinkymmenen tutun kanssa viettämään juhannusta. En edes pelännyt. Mutta se olikin ikimuistoinen, hieno juhannus. Pääsin pois arjen keskeltä. Sain olla oma itseni, minä, eikä kukaan tuominnut minua.

Kesä oli ohi ja koulunpenkki kutsui taas. Alkoi jo toinen vuosi. Olin päättänyt, etten etsi miestä elämääni, mutta yhtäkkiä hän olikin siinä. Meni pari kuukautta, ja erosimme. Kumpikaan ei sitä olisi halunnut, mutta oli pakko. Hänen lastensa tähden... Rakastan häntä edelleen, enkä ole vieläkään päässyt siitä yli, vaikka erosta on jo yli kuukausi. En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan mitään näin paljon.

Mitäkö olen menettänyt elämässäni? 
Paljon rakkaita ihmisiä.
Isovanhemmat olivat kaikki lähteneet jo siihen mennessä kun olin teini.
Monta hyvää ystävää. Kaikki tietävät Sankari-Nikon, lokakuu -09 tulipalossa, myös Vilu ja Emilia.
Jerry menehtyi auto-onnettomuudessa kesällä -10. 
Janne putosi sillalta.
Pieniä viattomia lapsia on lähtenyt.. Jatta 9v; sairaskohtaus, Sofia 8v;sairaskohtaus, Sisarukset 2v ja 3v tapettiin, Mico 10kk; kätkykuolema..sekä monia muita tuttuja...

 

Miettikää omaa tilannettanne. Nauttikaa ja arvostakaa sitä mitä teillä ON. Älkää miettikö pahalla sitä mitä olette menettäneet. Muistakaa heitä sellaisina kuin he olivat ennen lähtöään. Älkääkä miettikö, mitä olisitte voinut tehdä toisin, sitä ei voi muuttaa enää. Rakastakaa niitä, jotka ovat ympärillänne nyt. Eläkää kuin tämä päivä olisi viimeinen. Älä tuomitse ketään tämän menneisyyden takia, sitä ei voi muuttaa. Elä nyt, katso tulevaisuuteen, tee huomisesta päivästä parempi, kuin tämä päivä

That's me,
Perdido