Olis keskiviikko, ja koulupäivä taaseen  ohi. Vedin sitten eilen lipat parkkipaikalla, ja käsi on vaihteeksi toimintakyvytön. Särkee ja sattuu. Lekurilla en oo käynyt, katon nyt vielä pari päivää miten se tosta etenee. Rannetuki on kylläkin käytössä eikä sillä juurikaan voi mitään tehdä. :/ T'ä on niin mun tuuria -.-'

Hirveesti ois kouluhommia tossa tekemättä ja aattelin että nyt otan itteäni niskasta kiinni ja teen kaikki rästi hommat pois alta! Pakko se on. Sit kun ne on tehty, niin tiedän että on hetki taas kevyempi olla kun yks murheen kryyni poissa. 

Onneks mulla on toi ihana kämppis joka potkii mua perseelle! :D En tiiä mitä tekisin ilman sitä. Ollaan luokkakavereita ja sen kanssa on helppo jutella. Puolin jos toisin! Ja muistuttaa mua tulevista ja tekemättömistä koulutehtävistä :)

Mun ei auta enää murehtia näitä kaikki ongelmia ja istua vaan kotona.. en jaksa enää... oon siihen aivan kyllästynyt ja sekä henkisesti että fyysisesti loppu. 

Täytyy vaan uskoa siihen, että asiat vielä selviävät ja järjestyvät parempaan päin. Yksin vaan tämä elämä tuntuu joskus todella rankalta.. Ei ole toista rinnalla, keneltä saisi neuvoja ja kannustusta yrittämään ja jaksamaan. Monesti olen miettinyt että antaa olla. En jaksa. Tullut ns. EPEK -ilmiö eli ei pysty ei kykene.

Tiedän että mulla on ihmisiä kuitenkin jotka auttavat jos pystyvät, mutta joillekin en vain yksinkertaisesti pysty puhumaan tietyistä asioista. 

Auto asia ei ole vielä edennyt mihinkään... koko kämppä tarvis laittaa kuntoon ja karsia turhat tavarat ja liian isot vaatteet pois nurkista kun vievät niin paljon tilaa.. Vois sitten paikatkin pysyä ees hetken järjestyksessä.. Kauhee sekamelska!
Niin ja edelleen odotan korvausta mun puhelimesta... Että saisin uuden kun senkin eräs kusipää hajotti kännipäissää.. :/

 

Nyt meen tekemään niitä koulutehtäviä. Pakko se on joskus alottaa!

Vi ses,
Perdido